Vastasyntyneen tyttäreni kuolema vei minut aikoinaan kirjoittamisen polulle. Saan usein muistutuksen runoilijan identiteetistäni, kun käyn tapaamassa Ammaa vuosittain. Sain huomata tämän viimeksi äskettäin, yli 20 vuotta kirjani ilmestymisen jälkeen, kun toisella puolella Suomea asuva lapseni lähetti minulle viestin. Hän oli maininnut runokirjastani ystävälleen, joka työskenteli ambulanssissa. Ystävä kertoi, että noin vuosi sitten hän oli ollut kyyditsemässä vastasyntynyttä vauvaa sairaalaan. Äidille oli tehty keisarileikkaus, eikä hän kyennyt lähtemään vauvan mukaan. Ambulanssityöntekijä kysyi äidiltä, voisiko hän helpottaa jotenkin tämän tuskaista oloa. Äiti ojensi keltaisen muistilapun, ja pyysi lukemaan sen lapselleen. Tuleva äiti oli valmistautunut siihen, että lapsi todennäköisesti menehtyisi pian syntymänsä jälkeen, ja etsi lohtua runoudesta.
Ambulanssissa vauvan sydänäänet alkoivat heiketä. Ystävä kaivoi viestilapun esiin ja luki lapselle runoni nimeltä Huikaisevaa onnea: Hellät sanat kuiskittiin/ pikkuiseen korvaan/ suukoilla sinetöitiin/ rakkauden valat/ sidottiin sydämet/ tiukasti yhteen. /Rakkauteen riitti/ – lyhyt ohikiitävä hetki/ pieni kosketus/ tai käden puristus./ Mitä huikaisevaa onnea – tuokioksi. Vauva menehtyi pian tämän jälkeen. Myöhemmin vauvan äiti kiitti, ja kertoi kuinka onnellinen oli siitä, että viesti oli tavoittanut hänen lapsensa. Kirjoittaessani tunnen Amman armon virtaavan, ja löydän oikeat sanat. Hän siunaa runoni.
Kuva: Krista Kuusela
30 tarinaa Ammasta 